Muistiinpanoja kirjallisilta löytöretkiltä. Tuulen vietävänä, mutta päättäväisesti matkalla tuntemattomille maille. Teosesittelyjä ja ajatuksia interaktiivisesta kirjallisuudesta.

Haetko interaktiivista luettavaa? Selaa linkkipankin valikoimaa
    Tilaa lokiotsikot RSS-syötteenä, sähköpostiisi tai Twitteriin

Digitaalisuus – kirjallisuuden suuri pelastussuunnitelma vai kuolinkellot?

Riitta Kylänpää kirjoittaa Suomen Kuvalehden Kohtaamiset-blogissa raflaavalla otsikolla Onko romaaneista tullut jotain "liian pitkästyttävää ja liian seisahtunutta"? Se on lainaus Nobel-kirjailija J.M. Coetzeelta. Rajua yleistämistä, ainakin, ja sitä paitsi kiinni lukijan yksilöllisestä kokemuksesta. Mutta jos hyväksytään, että on olemassa "perinteinen kirjallisuus" ja sen jatkumo nykypäivässä, niin kyllähän tuon kysymyksen pohjalta voidaan saada keskustelua aikaiseksi.

En seuraa Suomen Kuvalehden verkkosivustoa, ja kiitos linkistä blogikirjoitukseen menee Nukkikselle, joka kommentoi 39 Stepsiä koskevaa lokimerkintää.

Perinteinen muoto on kirjoitettu tyhjiin

Mielestäni on jotakuinkin fakta, että perinteisessä, lue: paperille painetussa, kirjallisuudessa on jo kokeiltu kaikki mahdollinen. Siitä pitivät huolen 1900-luvun alkupuolen taiteilija-kirjailijat ja sen jälkeen ns. postmodernit tapaukset, jotka loppujen lopuksi ovat todenneet, että mitään uutta ei voi enää luoda vaan voi vain kierrättää.

Kylänpään tekemät lainaukset ovat irrallaan varsinaisesta asiayhteydestä eli Coetzeen ja Paul Austerin kirjeenvaihtokirjasta Tässä ja nyt, ja koska en ole lukenut kyseistä kirjaa, voi olla, että tulkitsen lainauksia villisti, mutta senkin uhalla...

Jos hänen [Coetzeen] pitäisi valita, lukeako yhdentekevä romaani vai haravoidako lehdet puutarhasta, hän valitsee jälkimmäisen: "Minä en kestä fiktiota, joka ei yritä tavoittaa jotakin, mitä ei ole ennen yritetty, mieluiten itse välineen puitteissa."

Maailma on täynnä kirjoja ja kaikki mahdolliset aiheet on todennäköisesti käsitelty. Voiko mitään uutta enää kirjoittaa? Kirjoittajan ja lukijan yksilöllisyys pitää kyllä huolen siitä, että myös kirjan näkökulma ja sen tarjoama kokemus on yksilöllinen. Mutta minulle kirjoittajana se ei oikein riitä.

En ole motivoitunut kirjoittamaan sellaista, mitä on kirjoitettu jo pari sataa vuotta; perinteinen muoto on kirjoitettu tyhjiin. Tarina voi olla arvokas oikean lukijan löytäessään, kyllä, mutta minulla ei ole hinkua kertoa tarinoita pelkästään tarinoiden vuoksi. Kaipaan sisimmässäni muotoa, jossa on jotain sellaista, mitä kirjallisuudessa ei ole vielä kokeiltu tai mitä ollaan vasta kokeilemassa.

Toisin sanoen ilman seikkailua kirjoittaminen on tylsää ja ilman riskiä ei ole seikkailua.

Bisnes kärsii ja ehkä laatu, mutta monimuotoisuus lisääntyy

Taloudelliset asiat ovat pikemminkin kustantajan heiniä kuin kirjailijan. Mitä kannattaa julkaista? Todennäköisesti sitä, mitä on julkaistu tähänkin asti ja sellaista, mikä vaatii mahdollisimman pienen työpanoksen: lineaarinen käsikirjoitus, jossa on korkeintaan muutama kirjoitusvirhe korjattavaksi. Tämä ei edistä kirjallisuuden uudistumista, selvä se. Kenellä on vastuu uudistumisesta? Kirjailijoilla ensisijaisesti. Meidän täytyy julkaista itse, jos emme saa kustantajaa.

Väite, että digitalisoituminen olisi tuhonnut musiikkibisneksen, lienee kyseenalainen. Vahingoittanut bisnestä ehkäpä ja pakottanut sitä muuttumaan, mutta se ei ole tuhonnut musiikkia, vaan mahdollistanut pikemminkin kaikkien kukkien kukkimisen. Jos tämä on kirjallisuusbisnekselläkin edessä, en sure, mutta kirjallisuuden laadusta murehtivat ehkä murehtivat kaksin verroin. Laadusta puhuminen on tietenkin kovin arvolatautunutta ja haiskahtaa elitismiltä eli on omiaan karkottamaan tiettyjä ihmisiä kirjallisuuden parista.

Mielestäni kirjallisuus on tarkoitettu kuitenkin kaikille ja lukijat päättävät, mikä on "hyvää kirjallisuutta". Lukijaryhmiä on monenlaisia. Mikäli kirjallisuuden kenttä demokratisoituu ja tulee avoimemmaksi digitaalistumisen myötä, sitä parempi lukijoiden ja kirjoittajien kannalta.