Muistiinpanoja kirjallisilta löytöretkiltä. Tuulen vietävänä, mutta päättäväisesti matkalla tuntemattomille maille. Teosesittelyjä ja ajatuksia interaktiivisesta kirjallisuudesta.

Haetko interaktiivista luettavaa? Selaa linkkipankin valikoimaa
    Tilaa lokiotsikot RSS-syötteenä, sähköpostiisi tai Twitteriin

Valveunta syväkirjaksi: Mahdoton nykyhetki ja puutarhurin unelma

Valveunen valintaversiossa, kuten Valveunen raakamateriaalissa ylipäänsä, aika ei kulje yhteen suuntaan. Tapahtumat voi kyllä sijoittaa aikajanalle, jolla on alku ja loppu, mutta niillä ei ole koskaan ollut tapana ilmentyä tietyssä järjestyksessä. Koska kaikki ilmenee minulle välähdyksen kaltaisesti, olisi kronologisesti etenevää tarinaa vaikeakin tehdä. Tapahtumalla on syynsä ja alkuperänsä, mutta siihen ei tulla menneisyydestä. Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus pikemminkin ilmenevät tapahtumassa yhtä aikaa. Millainen muoto tällaiselle materiaalille ja ilmenemistavalle pitäisi kaunokirjallisesti antaa?

Palapelikö?

Joskus olen ajatellut, että materiaalille luontainen muoto muistuttaa palapeliä. Pikkuhiljaa kokonaisuus hahmottuu: aluksi on pari palaa keskellä, sitten jonnekin laidalle alkaa muodostua isompi kuvio ja sitten toiselle laidalle, ja vähitellen nämä erilliset saarekkeet yhdistyvät ja syntyy kokonainen kuva. Mikäs siinä, voihan teoksen näinkin tehdä; mikä pakko sitä on vääntää kronologisesti eteneväksi, juonelliseksi tarinaksi?

Kuitenkin tämä on johtanut tunteeseen, että perinteinen kirjamuoto on väärä. Se ei ole lähelläkään "materiaalin totuutta". Perinteinen lineaarinen muoto ei tuo järjestystä ja merkitystä, se ei paljasta kätkettyä: materiaalin takana ei yksinkertaisesti ole juonta eikä päätelmää.

Nykyhetken hiertävä mysteeri

Nyt on niin, etten itse edusta mitään vaihtoehtoista aikakäsitystä. Nykyfyysikkojen puheet menevät minulla niin yli hilseen, että koen ne saduiksi. Aika kulkee välttämättä eteenpäin, ei koskaan taakse, ja varsinaista nykyhetkeä ei ole olemassakaan, koska se menee ohi niin äkkiä. Niin ja tulevaisuuteen ei voi nähdä, vaikka hyviä arvauksia sen suhteen voi tehdä.

Mutta kuin väkisellä olen minäkin päätynyt ihmettelemään nykyhetkeä, sitä jotain, joka ei koskaan pysähdy ja josta ei voi pitää kiinni. Eläessämme me tavallaan ratsastamme nykyhetken selässä, ja olisi oikeampaa sanoa, ettei menneisyyttä ole ja tulevaisuus syntyy hetki hetkeltä meidän ratsastaessa sitä kohti.

No, jätän nämä pohdinnat viisaammille, fyysikoille ja filosofeille, ja totean vain, että se, mikä minua hiertää "oman raakamateriaalin ja sen paljastumisen tavan" ja "perinteisen lineaarisen ja tarinavetoisen kirjallisuuden" ristiriitana, kumpuaa itse asiassa nykyhetken mysteeristä.

Kohtaus kerrallaan ja kohtaukset sekaisin?

Yritys ilmaista ajallisesti synerginen materiaali tekstinä on käytännöllisesti mahdoton. Kirjoittajan on kirjoitettava ja lukijan luettava teksti aina tietyssä järjestyksessä, jotta siinä olisi jotain järkeä. Jos kappaleesta tai lauseesta lukee vain sanan sieltä täältä, on merkitystä vaikea päätellä. Jokin kokeellinen runo voisi ehkä olla tarkoitettu luettavaksi näin, mutta ei kyllä pitkä proosa, mikään romaanin tapainen sillä tavoin aukene.

On siis hyväksyttävä kompromissi: täydellistä synergistä nykyhetkeä ei voi ilmaista kirjallisesti. Voisi pyrkiä esittämään pienimpiä mahdollisia merkityksellisiä yksikköjä – esimerkiksi jako yksittäisiksi kohtauksiksi voisi toimia. Mutta yksittäinen kohtaus ei minulle riitä, ei mikään näin siisti leikkaus onnistu. Ennen kaikkea minkään kaavan noudattaminen ei onnistu.

Orgaaninen kirjallisuus ratkaisee koko pulman?

Pidän ajatusta orgaanisesta kirjallisuudesta viehättävänä. Se saattaa kyllä olla ihan omani; en tiedä, että siitä olisi teoretisoitu tai laajasti puhuttu. Itse tarkoitan sillä tekstin vapaata kasvua, ja melkein mikä tahansa kasvi sopii sen kuvaksi. Viehättävintä siinä on ajatus elämästä ja siitä, että se kasvaa lukijan sisällä.

Rajoittamaton kasvu ei kuitenkaan ole unelmani: puutarhurin eli kirjoittajan tehtävä on muuttaa se kaikki kasvu puutarhaksi, kylvää siemenet, luoda ryhmiä, kitkeä rikkaruohot ja poistaa kuivat ja kasvun ja kukoistuksen esteenä olevat lehdet ja oksat. Lukija sitten kutsutaan tähän puutarhaan. Ei ennalta määrätylle polulle, vaan ylipäänsä käymään.

Lienee selvää, että tällainen puutarha-ajatus ei ole omiaan lineaarisille tarinoille.

Preesens kesyttäjänä

Valveuneen palataksemme, kielellisesti olen päätynyt käyttämään siinä menneen aikamuodon lisäksi preesensiä. Juttu lähtee liikkeelle tietystä nykyhetkestä ja pian tämä nykyhetki hajoaa kolmeksi. Loppuun ennakoin näiden kolmen nykyhetken yhdistymistä. Siinä välillä, niin, siinä välillä käydään vuoropuhelua nykyhetken ja menneisyyden välillä.

Ei kovin radikaali ratkaisu ja voiko tuota nyt sellaisenaan julistaa anarkiaksi, kuten edellisessä lokikirjoituksessa tein? Valintoihinhan preesens sopii luonnostaan. Ihan realismin nimissä: kuinka valintoja edes voisi tehdä menneisyydessä? Riippuu tietysti siitä, millaisia ne valinnat ovat. Mutta pointti ei ole tässä. Se on siinä, että preesens vastaa lähinnä myös raakamateriaalin aikakäsitystä.