Muistiinpanoja kirjallisilta löytöretkiltä. Tuulen vietävänä, mutta päättäväisesti matkalla tuntemattomille maille. Teosesittelyjä ja ajatuksia interaktiivisesta kirjallisuudesta. Tilaa lokiotsikot tuoreeltaan:

Unohtamisen ja muistamisen mekaniikkaa – Unmemory tarjoaa monipuolisesti pulmatehtäviä ja konstikkaan trillerin

heinäkuu 2021 kirjoittanut Julius Smed Teosesittelyt

Lokakuussa 2020 ilmestynyt Unmemory lupaa kirjan ja pelin saumatonta yhteensulautumaa. Teoksen kuvaus – peli jota voi lukea, kirja jota voi pelata – herätti oikopäätä kiinnostukseni. Unmemoryssä muistinsa menettänyt mies herää haavoittuneena ja löytää tyttöystävänsä murhattuna. Mitä oikein on tapahtunut? Tarinassa on takautuva kerronta. Miestä kuulustellaan murhasta epäiltynä ja hänestä puristetaan ulos vähä vähältä lisää muistoja. Tämä saa teoksessa pulmatehtävien muodon. Tekstin oheen on sijoitettu kuvia, videoita ja äänimateriaalia, jotka sisältävät kätkettyä tietoa. Unmemory on raju tarina manipulaatiosta, toksisista ihmissuhteista ja ekstremistisestä toiminnasta. Se sijoittuu 1990-luvulle, ja se on saanut inspiraationsa vaihtoehtokulttuurista.

Mutkikas, mutkikkaampi, solmussa...

Unmemoryn on tehnyt Espanjan Barcelonaan paikantuva studio Patrones y Escondites, ja sen on käsikirjoittanut Daniel Calabuig. Se on heidän ensimmäinen kirjansa tai pelinsä. Teos on onnistunut keräämään Kickstarter-rahoitusta lupauksillaan ja saanut myös tukea Espanjan kulttuuriministeriöltä ja Katalonian kulttuuri-instituutilta. Teoksen lopullinen toteutus onkin hyvin kunnianhimoinen.

Muistinsa menettänyt kertoja kuulostaa ehkä kuluneelta, mutta Unmemoryssä teema saa käänteikkään ja jännittäväksi tiivistyvän käsittelyn. Muistojen paljastamisen mekaniikka on sijoitettu erinomaisesti sisään itse tarinaan, eivätkä pulmatehtävät tuntuneet minusta päälle liimatuilta, vaikka ne ovatkin hyvin tarkoituksellisia. Pulmapeliksi Unmemory on myös kohtalaisen vaikea. Tekijöiden kokemattomuus näkyykin ehkä ennen kaikkea teoksen monimutkaisuudessa. Se tavallaan lyö yli. Tietysti riman asettamisesta korkealle voi antaa kunniaa, mutta en ole varma, onko se oikea tie lukijoiden sydämiin. Minulla kokemus jäi ennen kaikkea "päähän", vaikka kuvatut tapahtumat ovat sinänsä järkyttäviä.

Unmemory: items — Unmemoryssä on paljon grafiikkaa, ja se on vuorovaikutteista. Esineitä voi tutkia tarkemmin ja osa niistä sisältää vihjeitä pulmien ratkaisemiseksi. Mikä on käyttökelpoinen vihje ja mikä ei, ei ole itsestään selvää.

Kokonaisuuden tekevät mutkikkaiksi sekä pulmatehtävät että itse tarina. Lopulta lukija ei voi edes olla täysin varma totuudesta. Paitsi että kertojan muisti haparoi, se myös versioi tapahtumia jonkin verran, ja ihmiset hänen ympärillään voivat valehdella ja johtaa tarkoituksella harhaan. Erityistä teoksessa on myös sähköposti-laajennus. Lopussa annetaan sähköpostiosoite, johon viestittämällä saa vastauksia – ja ehkä kuulla myös totuuden, jos osaa kysyä ja vastata oikein. En osannut, ja vaikka onnistuin lypsämään useamman kuin yhden viestin tapahtumien oletetulta mastermindilta, minulle jäi sähköpostittelusta tyhjä ja vähän turhautunut olo.

Unmemoryssä on aika paljon sellaista kätkettyä, joka voi mennä lukija-pelaajalta ohi, vaikka hän pääsisi tarinassa loppuun. Se voi antaa kimmokkeen lukea uudemman kerran, mutta tietysti sillä edellytyksellä, että ylipäänsä saa vihiä ohittaneensa jotain. Minulle se paljastui yksinkertaisesti lukemalla läpipeluuohjeita.

Unmemory: doorbell — Teoksessa leikitään paljon visuaalisilla efekteillä. Kuvien lisäksi myös tekstialueet voivat muuttua ja olla interaktiivisia.

Unmemoryssä on kahdeksan lukua, joista jokainen päättyy lokerokoodin murtamiseen. Yhden lokeron sisältö vie toisen lokeron luo ja sitä rataa. Kukin luku sisältää osatehtäviä, lokeropulman eli pääpulman ratkaisuun johtavia pikkupulmia. Vaikeimmillaan pulmaketjut olivat aika pitkiä, ja lopulta luvussa 6 lankani menivät aivan sotkulle. Pääni meni pyörälle useista vihjeistä, jotka ensinnäkin pitää tunnistaa ja tulkita oikein ja sitten vielä yhdistää toisiin vihjeisiin. Ja kaikki on hyvin hämärää. Unmemory on eräänlainen pakene-huoneesta-pelin, aarrejahdin ja tehtäväkirjan sekoitus. Päävuorovaikutuksen tavaksi voi sanoa päättelyn.

Minulla kului keskimäärin reilu puolituntinen per luku, ja koko teoksen voi sanoa olevan noin 5–6 tuntia pitkä.

Unohtanut uskoo mitä vain tai ei usko mihinkään

Kertojahahmo on nuorehko mies, joka on muistihäiriönsä takia kuin puulla päähän lyöty "herätessään" uusiin tilanteisiin ja tavatessaan ihmisiä. Vaikka lukijan työmuistissa ei olisi vikaa, kertojan muistin nollautuminen toimii kerronnallisesti mielestäni varsin hyvin. Mies tarrautuu muistiinpanoihin, valokuviin ja muihin tavaroihin, joiden avulla hän tavallaan lähettää viestejä tulevaisuuden itselleen. Muistiinpanot toimivat samalla lukijan vihjepankkina. Koska muistiinpanot on sijoitettu varsinaisen tarinan ulkopuolelle, unohdin toistuvasti(!) hyödyntää niitä. Luultavasti olisin suorittanut pulmatehtävät nopeammin niiden avulla. Omat, koko teoksen ulkopuoliset muistiinpanot ovat aika lailla välttämättömyys. Vanha kunnon kynä ja paperi toimivat.

Unmemory: memo — Muistiinpanoihin on kerätty lukukohtaisesti oleellinen tieto. Kukin luku sisältää useita pulmia, jotka eivät ratkea suoraan kronologisesti, ja lukija saattaa kadottaa punaisen langan. Muistiinpanojen selaaminen voi auttaa tunnistamaan sen uudelleen.

Kertojan muistihäiriö altistaa hänet manipulaatiolle. Hän ehkä haluaa vilpittömästi selvittää tyttöystävänsä murhaajan, mutta tyttöystävän ystävättäret, jotka tuntuvat tietävän murhaajan henkilöllisyyden, alkavat ohjailla häntä. Avuttomana mies antaa jopa tatuoida itseensä murhaajan nimen, ja kostonhimoiset naiset käytännöllisesti katsoen antavat aseen hänen käteensä. He myös uskottelevat miehelle, että tämä kuuluu heidän porukkaansa, heidän sisäpiiriinsä nimeltään Killer Kittens.

Unmemory: comic — Unmemoryä luetaan selaamalla "sivua" alaspäin. Jokainen luku käsittää yhden sivun ja päättyy, kun lukija onnistuu murtamaan lokerokoodin. Osapulmia on ripoteltu pitkin matkaa ja niihin täytyy selata takaisin, kun on saanut lisätietoa. Unmemoryn lukutapaa voisi kuvata selailevaksi ja kerrontaa vähitellen täydentyväksi.

Tappajakisut ovat keränneet mainetta ryöstöillään. He varastavat rikkailta antaakseen miljoonien saaliin – ei köyhille, vaan sille nokkelalle, joka onnistuu ratkaisemaan heidän mutkikkaan "aarrekarttansa". Aarrekartta tarkoittaa eri puolille kaupunkia sijoitettuja säilytyslokeroita. Väitteessä, että hän olisi itse osallistunut ryöstöihin, on tietysti kertojalle paljon sulateltavaa. Hän alkaa purkaa lokerovihjeitä, koska häntä kuulusteleva henkilö ohjaa häntä siihen. Tämä oletettu poliisi on kummallisen kiinnostunut lokerikoista, vaikka kyseessä pitäisi olla murhatutkinta. Kertoja joutuu siis hänenkin manipulaationsa uhriksi.

Kapinaa ihan vain kapinan vuoksi

Unmemoryn tekijät ovat noin viisikymppisiä, ja heille 1990-luvun maailma on nuoruuden nostalgiaa. He ovat myös voineet käyttää visuaalisena materiaalina kotoaan löytyvää vanhaa tekniikkaa. Unmemoryn päähenkilöt ovat parikymppisiä kapinallisia. He uskovat tekevänsä taidetta rikoksillaan. Se on myös jonkinlaista kapitalismin kritiikkiä. Unmemory ei ole kuitenkaan moralisoiva eikä jälkiviisas, ja tarinan parasta kohderyhmää voivat ollakin nuoret aikuiset. Siinä on myös eroottista tematiikkaa.

Unmemory: vampires — Unmemoryssä on paljon erityyppistä koodinmurtamista. Erilaiset laitteet, kuten tämä kummallinen televisio, ovat fantastisia, epärealistisia kokoonpanoja todellisista laitteista. Joko tappajakisut ovat piileviä mekaanikkoja tai sitten kertojan oma mieli sepittelee kaiken.

Vaihtoehtorock ja -elokuvat ovat olleet teoksen inspiraation lähteitä. Se näkyy tiettynä rähjäisyytenä visuaalisuudessa ja niin sanotun normiyhteiskunnan ulkopuolisuutena ja underground-kulttuurina. Killer Kittensit kutsuvat säilytyslokeroitaan debasereiksi, mikä viittaa suoraan Pixies-yhtyeen kappaleeseen Debaser. Minulle jäi epäselväksi, mitä vastaan Killer Kittensit oikeastaan kapinoivat tai mitä he pyrkivät muuttamaan. Ennemminkin he näyttäytyivät vain oman epämääräisen ääriajattelunsa uhreina. Heidän ryhmädynamiikkansa oli myös pohjimmiltaan sairasta.

Lopuksi

Unmemory on ennakkoluuloton ja kunnianhimoinen pläjäys 1990-luvun vaihtoehtokulttuuria. Se on tarina nuorista seikkailunjanoisista aikuisista, joiden mielen on myrkyttänyt nihilistinen ajattelu ja pakkomielteinen suhtautuminen taiteeseen ja toisiinsa. Se on myös nokkela pulmapelisovellus, jossa teksti ja audiovisuaalisuus yhdessä toimivat interaktiivisesti. Minuun se teki toki vaikutuksen, mutta pulmatehtävät olivat makuuni ja kykyihini nähden liian vaikeita. Olen todennut usein, että yksinkertainen, selkeä vuorovaikutuksen tapa on kaunista. Kun sekä tarina että vuorovaikutus ovat monimutkaisia, on vaarana, että lukukokemuksesta tulee raskas. Liika pelillisyys johtaa muutenkin suorituskeskeisyyteen, jolta mielellään suojelisi kirjallisuutta ja lukijaa.

Tarina on kirjoitettu ihan hyvin, mutta se ei ole mitään korkeakirjallisuutta. Ehkä se on linjassa vaihtoehtokulttuurin kanssa. Kieli oli virheetöntä, ainakin englanti. Unmemory on luettavissa myös espanjaksi, ranskaksi, saksaksi ja kiinaksi.

Unmemoryssä on osittainen ääninäyttely ja se sisältää musiikkia. Minua amerikkalaiset aksentit hämmensivät, sillä valokuvat ja paikkakuvaukset toivat vahvasti mieleen Lontoon. En oikein ymmärrä, miksi tekijät eivät ole sijoittaneet tarinaa kotikaupunkiinsa Barcelonaan ja käyttäneet espanjalaisia nimiä.