Muistiinpanoja kirjallisilta löytöretkiltä. Tuulen vietävänä, mutta päättäväisesti matkalla tuntemattomille maille. Teosesittelyjä ja ajatuksia interaktiivisesta kirjallisuudesta.

Haetko interaktiivista luettavaa? Selaa linkkipankin valikoimaa
    Tilaa lokiotsikot RSS-syötteenä, sähköpostiisi tai Twitteriin

Hypertekstikirjallisuus osa 1: Borgesin hyperromaani eli kuinka hanke voi kaatua omaan mahdottomuuteensa

"Kun [tavallisen romaanin] romaanihenkilö joutuu lukuisten mahdollisuuksien eteen, hän valitsee yhden ja hylkää muut; Ts'ui Penin miltei selvittämättömässä teoksessa henkilö valitsee – samanaikaisesti – kaikki mahdollisuudet. Täten hän luo monta tulevaisuutta, monta aikaa jotka vuorostaan lisääntyvät ja haarautuvat. [...] Ts'ui Penin kirjassa kaikki mahdollisuudet toteutuvat, ja jokainen toteutuma on lähtökohtana uusille haarautumille. Joskus tuon labyrintin polut johtavat samaan pisteeseen."

Näillä sanoilla argentiinalainen Nobel-kirjailija Jorge Luis Borges on saanut monet hyperromaanin lumon valtaan. Novellissa Haarautuvien polkujen puutarha kuvattua Ts'ui Penin labyrinttikirjaa ei kuitenkaan ole järjestetty haarautuvan, vaan lineaarisen tekstin muotoon, ja siksi tutkija, joka tarinassa ratkaisee kirjan arvoituksen, ei aluksi saanutkaan siitä selkoa.

Borges eksytti hypertekstikirjailijat

Borgesin novelliin viitataan usein hypertekstikirjallisuuden yhteydessä. Sanotaan jopa, että Borges olisi keksinyt hyperromaanin (tosin vain fiktiona). Novelli ilmestyi vuonna 1941 ennen digitaalisia tietokoneita ja ennen termin "hyperteksti" käyttöönottoa 1960-luvulla. Sinänsä "mahdolliset maailmat" ovat kuitenkin vaivanneet filosofien mieliä jo kauan ennen 1900-lukua, Antiikin ajoista asti.

Kukaan ei luonnollisestikaan ole tehnyt Borgesin visioimaa hyperromaania. Se on mahdoton urakka ja tuskin mielekäs. Voinee sanoa, että nimenomaan hyperromaanin abstraktista ajatuksesta on lumouduttu ja sitä on pyöritetty akateemisissa piireissä jo väsyksiin asti. Käytäntöön sovellettuna idea tuntuu sen sijaan latistuvan masentavasti. Hyperromaani on vaikea saada toimimaan. Kun tekijät ja lukijat ovat lisäksi akateemisesti suuntautunutta väkeä, teoksista tulee kovin älyllisiä ja se rajaa rajusti lukijakuntaa. Nokkela on Borgeskin, mutta ei loppujen lopuksi niin kovin ihmeellinen. Borges on hurmaava huijari, joka on onnistunut eksyttämään hypertekstifiktioiden luojat omiin verkkoihinsa!

Todellisuudelle vierasta?

Ajatus, että mahdollisia maailmoita ja mahdollisia tulevaisuuksia on useita, on häiritsevä. Aivan kuin maa jalkojen alla alkaisi järistä. Mitä jos kaikki mahdollisuudet ovat totta; jos todellisuus haarautuu loputtomasti vaihtoehtoisiksi todellisuuksiksi; jos mitään väistämätöntä ei ole, eikä mikään valinta poissulje toisia valintoja? Jakaudummeko huomaamattamme lukemattomiksi omiksi tulevaisuuksiksemme? Tällä ajatusleikillä on nopea loppu: se todellisuus, jonka omassa elämässä reaalisesti koemme. Vain yksi mahdollisuus toteutuu, emmekä voi peruuttaa ajassa taaksepäin valitaksemme toisin.

Haarautuvien polkujen puutarha on realismille vieras ja vaikuttaa pelkältä mielen sisäiseltä leikiltä. Jos joku haluaa sellaisella hämmentää itsensä, niin hyvä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tai niinhän me luulemme. Idea kertoo kuitenkin jotain olennaista ihmisestä, siitä, että hänellä on potentiaalinen vapaa tahto, että hän itse asiassa voi valita. Se, mitä valitsemme, tuntuu vääjäämättömältä vain siksi, että sen toteutuessa muut vaihtoehdot sulkeutuvat.

Haarautuvien polkujen puutarha on kuin hetki juuri ennen ratkaisevaa päätöstä. Jos ihminen näkisi sillä tavoin elämänsä – kaikki mahdolliset mahdollisuudet – ennen syntymäänsä, hän voisi valita elämäntiensä. Syntymän jälkeen elämä kuitenkin alkaa päättää puolestamme: ajaudumme, tulemme ohjatuiksi, meillä on perimä, sattuma iskee... Siksi mahdolliset maailmat ovat fiktio.

Kieltämättä se on kaunis fiktio. Se tekee jotenkin vapaaksi. Se puhuttelee mielikuvitusta. Mutta se tekee myös onnettomaksi. Se saa tajuamaan, että osamme on pettyä. Se on kuin unelma, joka tekee hulluksi. Se on juoksua virvatulen perässä. Se on kuin kuuntelisi pullon henkeä, joka lupaa, että onnemme voi kääntyä. Oman terveytemme vuoksi haluamme ajatella maailman rajalliseksi. Tiedämme, että se on sitä.

Minun hyperromaanini

Jos minulta kysytään, tarinalla saa olla vain yksi loppu. Mutta lukijalla voi olla monia reittejä. Samaan tapahtumaan on todellisuudessakin useita näkökulmia. Subjektiiviset havainnot ja tulkinnat ovat maailman kaleidoskooppi; niissä todellisuus haarautuu lukemattomiksi yhtäaikaisiksi, erilaisiksi kokemuksiksi. Yksilölliset tajunnat muodostavat elämän todellisen hypertekstin. Ei siis vaihtoehtoiset tulevaisuudet, vaan vaihtoehtoiset nykyisyydet. Se on hyperteksti, jonka minä tunnistan ja johon uskon ja jonka ajattelen myös olevan paras moraalinen oppikoulu.

Hyperteksti on myös realistinen kuva ihmismielen toiminnasta ja rakenteesta. Aivojen mekaniikasta en maallikkona tiedä, mutta puhe synapseista kuulostaa kovin hypertekstimäiseltä. Omaan havaintooni pohjaten voin todeta, että ajattelu perustuu pitkälti assosiaatiolle ja luonnontilassa se ei etene järin lineaarisesti. Siksi hyperteksti on luonnollinen ilmaisumuoto, se on ihmismielen omaa kieltä.

Lineaarinen teksti kirjallisuudessa on varmaankin vain ollut käytännön sanelema valinta, sillä paperimuodossa hypertekstin täysimittainen toteuttaminen johtaa vimmaiseen selailuun ja saa sinänsä johdonmukaisen ajatuskuvion tuntumaan sekavalta. Selkeys on kyllä digitaalisessakin toteutuksessa suuri haaste. Ts'ui Penin täydellinen hyperromaani on kerta kaikkiaan parasta unohtaa!

Mielestäni olisi myös tärkeää, että lukija voi jättää jotain pysyvästi taakse. Joidenkin ovien täytyy sulkeutua. Muuten tarina karkaa pahasti käsistä ja lukemisesta tulee haahuilua. Sitä en tiedä, pitääkö lukemisen välttämättä päättyä tiettyyn pisteeseen. En sinänsä pelkäisi lukemisen keskeneräisyyttä. Miksei lukemista voisi päättää vapaasti?

Haluaisin olla tarkempi "oman hyperromaanini” määrittelyssä, mutta kirjoittajana tunnen, että minun pitää ensin kokeilla asioita käytännössä. Teoria ja käytäntö voivat olla yhtä vieraat toisilleen kuin fiktio ja reaalitodellisuus – ja siis myös yhtä lähellä toisiaan.

blog comments powered by Disqus